Turun puuseppäin ammattiosasto ry:n historiikki
Poimintoja yhdeksän vuosikymmenen varrelta
1887-1980
Tämän osion on kirjoittanut Viljo Leinonen Espoossa huhtikuussa 1980
Esipuhe
Hyväksi aluksi
Tämä ei ole historia vaan historiikki, jossa yritetään valottaa Turun Puuseppäin ammattiosaston 90 vuotta jatkunutta taivalta.
Historiikin kirjoittamista vaikeutti tuntuvasti aineiston puute tai ainakin vajavaisuus. Matkan varrella on useita kausia, joilta ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että kirjallisten lähteiden puuttuminen olisi osoitus toiminnan hetkittäisestä lamaantumisesta. Toiminta näyttää olleen yhtäjaksoista halki vuosikymmenien. Todennäköisin kirjallisten lähteiden puuttumisen syy lienee se, että osasto on tiettyinä kriisikausina joutunut tallentamaan asiakirjojaan niin “varmaan talteen”, ettei niitä myöhemmin ole löydetty. Ainakin osa osaston asiakirjoista “hukkui” lapualaisaikana siksi, että Lapuan miehet “ryöstivät” osaston asiakirjalippaan ja hävittivät sen.
Historiikissa esiintyvät aukot johtuvat ainakin osittain juuri edellä kuvatuista seikoista.
Turun Puuseppäin ammattiosaston taival näyttää olleen harvinaisen vaiherikas. Matkan varrelle mahtuu monenlaisia tapahtumia, nousuja ja laskuja, voittoja ja tappioita, joista ylivoimaisesti suurin on se verivero, jonka osaston jäsenet joutuivat maksamaan kansalaissodassa ja sen loppuselvittelyissä. Vaikeaa oli myös toisen maailmansodan aikana, kun kaikki asekuntoisiksi “tunnistetut” miehet puettiin harmaaseen ja kuljetettiin sotaan.
Turun Puuseppäin ammattiosasto oli varsinkin alkuaikoinaan suuri vaikuttaja koko Suomen työväenliikkeessä. Sen riveissä kasvoi K.F.Hellstenin kaltaisia uurastajia, joilla riitti aikaa ja tarmoa lähes kaikkiin työväen harrastuksiin. Olisi vain kohtuullista, että osaston vaiheista laadittaisiin oikea historia, teos, joka asettaisi puuseppäin työt ja toimet oikeaan valoon maamme työväenliikkeessä.
Kun Turun Puuseppäin ammattiosaston historiaa joskus kirjoitetaan, silloin pitäisi selvittää, miten kiinteät yhteydet puuseppäin johtomiehillä viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa oli Ruotsin veljesjärjestöön ja millaisia vaikutteita he sieltä saivat. Puusepät oli keskeinen vaikuttaja käynnistettäessä puualan valtakunnallista ammattiyhdistystoimintaa. Tämäkin seikka kaipaisi yksityiskohtaisempaa tutkimusta. Puuseppäin punaisten puolella kansalaissodassa antamasta panoksesta olisi niin ikään hankittava luotettavat tiedot. Osaston vaiheet ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina sekä 1920- ja 1930 luvuilla olisi myös selvitettävä perusteellisesti. Ainakin tämän verran nykyisyys on velkaa niille naisille ja miehille, jotka itseään säästämättä ovat uurastaneet osastossa ja vaikuttaneet sitä kautta koko suomalaiseen yhteiskunnan kehitykseen.
Tämän historiikin lukijalta toivon ymmärrystä. Tämä pyyntö on aiheellinen, koska aikaansaannokseen sisältyy puutteita, joita historian tutkimukseeen perehtymättömänä amatöörinä en ole kyennyt välttämään.
Espoossa huhtikuussa 1980
Viljo Leinonen
Ensimmäinen luku
“VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN”
Turku on maamme vanhin kaupunki. Valtakunnan hallinnollisena keskuksena se oli vuoteen 1812. Tämän jälkeenkin Turku oli pitkään voimakeskus, jossa kukoistivat erilaiset ammatit ja vireä henkinen elämä.
Vuonna 1827 riehunut suurpalo tuhosi Turun perusteellisesti. Se koitui sille pääkaupunkioikeuksien menettämistäkin vakavammaksi vastoinkäymiseksi. Mutta se ei lamauttanut toimeliaisuutta. Kaupunki rakennettiin entistä ehommaksi. Eri ammattien harjoittajat saattoivat jatkaa entiseen tapaan toimintaansa.
Puuseppäin ammattia Turussa on harjoitettu vuosisatoja. Vuonna 1577 laaditun luettelon mukaan kaupungissa toimi ainakin seitsemän tynnyrintekijää. Ammatinharjoittajien, myös puuseppien, oli tuohon aikaan - ja paljon myöhemminkin - järjestäydyttävä ammattikunniksi. Ruotsi - Suomen kuningas Kustaa Vaasa antoi sitä koskevan asetuksen 1546. Sen mukaan kaikkien ammatinharjoittajien, jotka eivät olleet rahvaalle aivan välttämättömiä, oli muutettava maalta kaupunkiin ja järjestädyttävä vanhempain johtamiksi ammattikunniksi.
Vuonna 1577 laaditussa luettelossa puhutaan seitsemästä tynnyrintekijästä, mutta ei virketä mitään varsinaisista puusepistä. Todennäköistä kuitenkin on, että sellaisiakin ammattilaisia oli jo tuohon aikaan Turussa. Heidän arvellaan tehneen rakennus- ja muuta puutyötä ilman varsinaisia verstaita. Ammattikuntiakaan Turussa ei vielä tuolloin ollut, kuninkaallisesta määräyksestä huolimatta.
Myöhemmin Ruotsi - Suomen hallitsijat määräsivät ammattikuntalaitokseen kuulumisen pakolliseksi kaikille “ammattilaisille”. Näistä määräyksistä johtui, että puusepät, maalarit ja lasinleikkaajat perustivat vuonna 1633 Turkuun ammattikunnan, jolle vahvistettiin omat säännöt. Puuseppiä tämä “kolmiliitto” ei näytä erityisemmin miellyttäneen. He erosivat siitä melko pian ja perustivat vuonna 1685 oman ammattikunnan.
Vuonna 1637, siis kohta “kolmiliiton” perustamisen jälkeen, Turussa sanotaan olleen seitsemän puuseppämestaria. Heidän määränsä lisääntyi vuosien kuluessa, mutta vain hyvin hitaasti. Oman ammattikunnan perustamisen aikoihin vuonna 1685 Turussa arvellaan olleen kokonaista 10 puuseppämestaria.
Mestarien ammattikunnan lisäksi Turussa toimi puusepän sällien ammattikunta. Puusepän sällien ammattikunnan säännöt, “artiklat”, vahvistettiin Tukholmassa 6. päivänä helmikuuta 1662. Tuon ajan hengen mukaan säännöt ovat tiukan patriarkaaliset. Niissä on suorastaan piinallisen pikkutarkat säännökset sällien jokaisen askeleen varalle. Sälleillä oli sääntöjen mukaan oltava oma vanhin, jonka piti “viran puolesta” katsoa yhteisön jäsenien perään.
Sällit, nuo silloiset puusepät, eivät saaneet lyödä laimin ammattikuntaansa. Heidän oli pakko käydä ammattikuntansa kokouksissa. Säännöissä säädettiin tämä velvollisuus yksioikoisesti toteamalla: “Se joka laiminlyö kokoukseen saapumisen määrätyllä ajalla, maksakoon sakkoa yhden äyrin vaivaislaatikkoon.” Ja edelleen: “Jos jollakin on laillinen este, pyytäköön hän lupaa poissaoloonsa ja maksakoon kistuun menevän maksunsa. Sille, joka tätä vastaan rikkoo, määrätkööt sällit kahdenkertaisen rangaistuksen.”
Tarkkaavainen lukija löytää säännöistä myös tietyntasoista solidaarisuuden itua. Niissä näet määrätään, että “sällien vanhimman tulee joka neljännes eli joka kokouksessa vaatia jokaiselta sälliltä kaksi äyriä hopeassa kistuun sairasten sällien hyväksi. “Tätä voitaneen pitää eräänlaisen sairauskassan siemenenä.
Sällien ammattikunnan säännöissä puututaan niin syvällisesti sällien yksityiselämään, että pakostakin joutuu tuumimaan, ovatko ne mestarien laatimat. Niinpä sääntöjen yhdeksännessä pykälässä julistetaan tiukkailmeisen mestarin kaikkivaltiaalla äänellä: “Sällien tulee saapua mestarinsa huoneeseen oikealla ajalla, kello 10 illalla. Jos hän on yhden yön poissa, vetäköön sakkoa yhden markan hopeassa, mutta jos hän on poissa useampia öitä ja huonomaineisissa paikoissa oleskelee, menettäköön koko viikon palkkansa. Jos hän laiminlyö isäntänsä työn, korvatkoon vahingon ja suorittakoon joka vuorokaudelta sakkoa ylläsäädetyllä tavallla. “Luultavasti sällit eivät näin ankaran rangaistusuhan alaisina mielihyvin oleskelleet “huonomaineisissa paikoissa.”
Sällien vuorokautinen työaika oli 14 tuntia. Säännöissä työvelvoite ilmaistaan lyhyesti tylyllä toteamuksella: “Kello 5:stä aamulla kello 7:ään illalla olkoot sällit mestarin työssä ja viettäkööt sitten vapaailtaa.” Tuskin monella sällillä riitti enää näin pitkän työpäivän jälkeen voimia “vapaaillan” viettoon. Vaikka haluja olisi ollutkin, “vapaaillan” vietto jäi lyhyeksi, koska sällien oli sääntöjen mukaan palattava isäntänsä huoneeseen kello 10:een mennessä illalla.
Sunnuntaisin ja juhlapäivisin sälleillä sentään oli tilaisuus lepäillä viikon rasitusten jälkeen, sillä nämä päivät jokainen sai “pyhittää”. Tämän lisäksi heillä oli joka vuosineljännes “oikeus viettää vapaamaanantaita”, mutta ei useammin, koska säännöissä määrättiin, että joka “tekee sen useammin, vetäköön sakkoa viikon palkan.”
Jyrkillä sääntömääräyksillä sällejä opastettiin “kohtuullisuuteen” ja “hyvään elämäntapaan”. Sääntöjen ankara yksitotisuus saattaa hymyilyttää nykyajan ihmistä, mutta siihen aikaan kun ne olivat voimassaolevaa velvoittavaa säännöstöä hymy varmasti hyytyi hulivilinkin kasvoilla, kun hän sattui joutumaan säännöissä määrättyjen rangaistusten kohteeksi. Vai mitä sanotaan esimerkiksi seuraavista ohjeista: “Jos joku sälli mestarin vapaan oluen ääressä läikyttää enemmän kuin hän voi kädellään peittää, suorittakoon vaivaisten kistuun yhden hopeataalerin. Jos hän tekee sen ylimielisyydessä tai sälleille uhaksi, olkoon sällien rangaistuksen alainen.” Säännöillä pyrittiin estämään myös ylenpalttista juopottelua. Niinpä niissä määrättiin tiukasti:
“Jos joku sälli juo enemmän kuin sietää, ja ylenantaminen siitä seuraa, maksakoon rangaistukseksi puolen viikon palkan ilman armoa.” Kenelläkään ei ollut oikeutta sietää tällaista oksentelijaa, sillä “jos joku sälli sellaista huomaa, eikä siitä ilmoita, vaan se myöhemmin ilmi tulee, kärsiköön saman rangaistuksen.”
Auta armias sitä, joka sattui humalapäissään haastamaan riitaa tai pilkkaamaan jumalaa. Hän joutui tosi kovan rangaistuksen alaiseksi, sillä riidan rakentaminen ja jumalan pilkkaaminen kiellettiin säännöissä tiukasti. “Jos joku sälli rohkenee vapaan oluen ääressä alkaa riidan tai tappelun, ja saa sen kautta aikaan haittaa, tai jos hän pilkkaa jumalaa, sakotettakoon häntä armotta koko viikon palkka.” Ja naisiin piti suhtautua kohteliaasti. Oli näet säädetty, että “jos joku sälli häpäisevillä sanoilla tai epäkohteliaalla puheella loukkaa kunniallisia naisia ja neitsyitä sällien keskuudessa, vetäköön hän armotta sakkoa puolen viikon palkan.” Ja kevytkenkäisten naisten kanssa sällit eivät saaneet lystäillä. Tylyt säännöt kielsivät sen tällä tavalla: “Ei myöskään saa kukaan sälli kestitä ketään irstasta naista sällien oluella, ei sisällä eikä ulkona, puolen viikon palkan sakon uhalla.”
Ankarien kuripykälien lisäksi Turun puuseppäin sällien säännöistä löytyy muutamia inhimillistä lämpöä säteileviä määräyksiä. Niinpä esimerkiksi silloin kun sälli sairastui, oli toisten “mestarisällien” valvottava häntä “nuorimmasta alkaen vanhimpaa”. Oli itsestään selvää, että tästä velvollisuudesta ei kukaan saanut kieltäytyä. Poikkeuksen tekevät ainoastaan ne tapaukset, joissa potilas sairasti tarttuvaa tautia. Tällaisten potilaiden “valvominen” saatiin antaa sijaisen tehtäväksi.
Kun sälli tapasi maallisen matkansa pään, toisten sällien oli yhdessä mestarien kanssa saatettava “häntä multaan”. Sällien piti osallistua myös mestarien, heidän vaimojensa ja lastensa maahanpaniaisiin. Se joka yritti tästä “kunniasta” kieltäytyä, sai “vetää sakkoa yhden markan hopeassa”.
Näillä vuosisatojen takaisilla ammattikuntalaitoksen piiriin kuuluvilla määräyksillä ei tietenkään ole mitään tekemistä Turun puuseppäin ammattiosaston sekä sen jäsenistön työn ja toiminnan kanssa. Silti on hyödyllistä tietää jonkin verran myös näistä kehitysvaiheista. Auttaahan se ymmärtämään sitä taustaa, josta puuseppäin ammattitaito ja -ylpeys ovat versoneet.
Toinen luku
LUOKKATIETOISUUDEN HERÄÄMINEN
Ammattikuntalaitoksesta muodostui aikaa myöten kehityksen jarru. Kapitalistisen tuotantotavan murtauduttua määräävään asemaan yhteiskuntaa ryhdyttiin muuttamaan enemmän ajan vaatimuksia vastaavaksi. Tämän suuntaista edistystä merkitsi vuonna 1859 toimeenpantu ammattikuntalaitoksesta aiheutuvien haittojen helpottaminen. Kehitystä vauhditti erityisesti vuonna 1868 toteutettu ammattikuntalaitoksen poistaminen. Vuonna 1879 julistettu elinkeinovapaus avasi vihdoin portit nykyaikaiselle tehdasteollisuudelle Suomessa. Tällöin työvoima pääsi siirtymään paikkakunnalta toiselle ja ammatista toiseen.
Nykyaikaisen tehdasteollisuuden synty ja kehitys loi meilläkin kaksi vastakkaista yhteiskuntaluokkaa, tuotantovälineet omistavan kapitalistien luokan ja omistamattoman, työväenluokan. Etujen erilaisuuteen perustuva vastakohtaisuus synnytti heti alusta lähtien kitkaa ja ristiriitatilanteita työnantajien ja työläisten välille.
Työläiset ovat aina olleet teollisen toiminnan välttämätön perusedellytys. Mutta silti työnantajat, olivatpa he vanhojen ylhäisösukujen jäseniä tai tarmokuutensa, neuvokkuutensa ja häikäilemättömyytensä avulla työnantajan asemaan kohonneita alhaissäätyisiä, eivät paljoakaan piitanneet “alustalaistensa” tarpeista, toiveista puhumattakaan. Työolot olivat Suomessakin joka paikassa kehnot, työpäivä näännyttävän pitkä ja palkka mitättömän pieni. Työnantajat sortivat muutenkin työläisiään monin tavoin langettamalla heille sakkoja erilaisten tekosyiden perusteella.
Tällaisissa oloissa lankesi luonnostaan, että työläisten oli ryhdyttävä hankkimaan oikeuksia liittymällä yhteen. Valistuneimmat työläiset kokivat syrjäisessä Suomessakin järjestäytymisen tarpeen polttavana varsinkin sen jälkeen kun heidän korviinsa alkoi kiiriä viestejä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin perustamasta sosialismista.
Ensimmäiset maahamme perustetut työväenyhdistykset olivat luonteeltaan wrightiläisiä. Niiden tehtävänä oli tyytymättömien työläisten tyynnyttely, mutta ei luokkataistelun järjestäminen. Näiden yhdistysten johtopaikoilla oli tavallisesti työnantajia ja sivistyneistön edustajia, jotka näyttävät kokeneen tuon aikaiset työväenyhdistykset pelkästään hyväntekeväisyystoimintaa järjestävinä yhteisöinä.
Helsingin Työväenyhdistys, joka on maamme vanhin, sai toimintaluvan vuoden 1884 alussa. Vajaata kuukautta myöhemmin aloitti toimintansa Vaasan Työväenyhdistys. Vuoden 1886 alussa Tampereen Työväenyhdistys pääsi aloittamaan toimintansa. Tämän jälkeen olikin vuorossa Turun Työväenyhdistys, jonka toiminta käynnistyi 25. päivänä helmikuuta 1887. Työväen järjestötoiminta oli näin ottanut ensimmäiset askeleensa Aurajoen kaupungissa Turussa.
Turun Työväenyhdistyksellä oli heti alusta alkaen onni puolellaan. Se näet sai melko pian jäsenekseen intomielisen sosialistisen herätystyöntekijän, tohtori Nils Robert af Ursinin. Heti kohta hän tuli työväenyhdistyksen johtoon. Hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1891 - 1900. Juuri niinä vuosina, jotka af Ursin oli Turun Työväenyhdistyksen puheenjohtajana, luokkatietoisuuteen pyrkivä radikaali suuntaus syrjäytti työväenyhdistyksistä “näpertelyyn” suuntautuneet wrightiläisyyden edustajat.
Kolmas luku
PUUSEPPÄIN OMA JÄRJESTÖ
Turun puuseppien ensimmäinen kosketus järjestyneeseen työväenliikkeeseen tapahtui juuri Työväenyhdistyksen kautta. Pian yhdistyksessä havaittiin, ettei laajamuotoinen toiminta riitä ajanpitkään tyydyttämään työläisten järjestäytymisen erityistarpeita. Yhdistyksessä ymmärrettiin, että kutakin ammattikuntaa varten täytyy perustaa omat ammattiyhdistykset, jotka ovat Työväenyhdistyksen alaosastoina. Tämä näkyy Työväenyhdistyksen 18. päivänä elokuuta 1889 pidetyn kokouksen pöytäkirjasta, jossa sanotaan:
“Yleinen mielipide oli yhtäpitävä lausunnontekijäin kanssa, nim. että ammattiosastojen muodostaminen on tarpeen, ja että niiden siinä tapauksessa tulisi olla haaraosastoina työväenyhdistyksissä, jotka hajoittaisivat yhteisvoimia ja tekisivät erotuksen vieläkin suuremmaksi työnteettäjien ja -tekijäin välillä”.
Ilmeisesti juuri Työväenyhdistyksen piirissä toimineet puusepät ovat niitä, jotka ryhtyivät toimiin puuseppäin ammattiosaston perustamiseksi Turkuun. Tätä voitaneen pitää jotakuinkin varmana, vaikka asiakirjoista ei selviäkään minkä verran Työväenyhdistyksellä on osuutta puuseppäin ammattiosaston ammattiosaston perustamisassa.
Voitaneen pitää luonnollisen, että ammattimiehet kaipaisivat toistensa seuraa. Koska Työväenyhdistyksen tarjoamat riennot olivat yleisempää laatua, tarvitsivat puusepät järjestön, jossa saattoivat paremmin keskustella omaan ammattialaansa liittyvistä erityiskysymyksistä. Näissä aluksi “epävirallisissa” keskusteluissa päädyttiin mahdollisesti jo melko pian Työväenyhdistyksen perustamisen jälkeen sellaiseen tulokseen, että Turun puusepille on perustettava oma ammattiyhdistys.
Neljäs luku
Perustamistoimet
Turun puusepät olivat päässeet 1880-luvun loppuun mennessä keskusteluissaan niin pitkälle, että saattoivat ryhtyä käytännön toimiin oman ammattiosaston perustamiseksi. Ensimmäinen keskinäisestä sopimuksesta koolle kutsuttu puuseppäin kokous, jossa tehtiin päätöksiä osaston perustamisesta, kokoontui 11. päivänä tammikuuta 1890 raittiusyhdistys Taimen huoneistoon Venäjänkirkkokatu 34:een (nykyinen Yliopistonkatu). Kokoukseen osallistui noin 60 “ammattilaista” eli puuseppää, sorvaria ja kuvanveistäjää.
Kokouksen avasi puuseppä J. Lehtinen, joka valittiin myös tilaisuuden puheenjohtajaksi. Osanottajat olivat yksimielisiä ammattiosaston tarpeellisuudesta ja puolustivat innokkaasti “moisen yhdistyksen perustamista”. Eniten keskustelua herätti se, ryhtyykö ammattiosasto Työväenyhdistyksen alaosastoksi, vai toimiiko se itsenäisesti. Kokous asetti 10-miehisen väliaikaisen toimikunnan laatimaan sääntöehdotusta ja hankkimaan sille vahvistus läänin virastolta.
Turun puuseppäin joukossa oli tuohon aikaan paljon ruotsinkielistä väkeä, joka ei osannut suomea ja toisaalta suomenkielisiä, jotka eivät osanneet ruotsia. Tästä syystä kokouksessa tarvittiin tulkki, jona toimi puuseppä K. Hermansson.
Toimeksiannon mukaisesti toimikunta laati sääntöehdotuksen. Jo 15. päivänä helmikuuta pidetyssä toisessa kokouksessa saatettiin sääntöehdotus lukea ja hyväksyä kohta kohdalta. Kokous päätti, että säännöille haetaan myös Työväenyhdistyksen vahvistus. Tämän jälkeen asia jäi lepäämään heinäkuun 25. päivään saakka, jolloin pidettiin kolmas ammattiosaston perustamista valmisteleva kokous. Säännöille päätettiin hakea “kuvernöörin” vahvistus. Tehtävän hoito annettiin viisimiehiselle “komitealle”, joka sai lisätehtäväkseen poistaa säännöistä Työväenyhdistystä koskevat kohdat. Tiedossa ei ole, mikä tämän päätöksen aiheutti.
Varsinainen perustava kokous pidettiin 8. päivänä syyskuuta 1890. Osasto sai nimekseen “Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistys”. Tositoiminta käynnistyi heti, sillä jo perustavassa kokouksessa osastoon liittyi 35 jäsentä.
Perustavassa kokouksessa esiteltiin “kuvernöörin” vahvistamat säännöt. Osaston jäseneksi pääsi niiden mukaan “jokainen hyvämaineinen, vähintään kolme vuotta ammatissa työskennellyt puuseppä, kuvanveistäjä ja sorvari”. Sääntöjen mukaan osaston tarkoituksena oli “jäsentensä aineellinen ja henkinen edistäminen”. Säännöissä annettiin ohjeita myös kokouskäyttäytymisen varalle. Niiden mukaan “puheenjohtajan on sävyisästi esiintyminen, ja tarkoin vältettävä persoonallisia hyökkäyksiä jos tahtoo puhevaltansa säilyttää”. Säännöillä pyrittiin rajoittamaan myös turhaa puhumista. Niinpä niissä määrättiin, että “sama puhuja. samassa asiassa, älköön esiintykö kolmea kertaa useammin, ellei sitä hänelle erikoisesti myönnetä”. Paikkakunnan kaksikielisyys otettiin säännöissä tietenkin huomioon. Kokous- ja pöytäkirjakieleksi määrättiin suomi, mutta sanottiin heti perään, että ruotsiksikin saa esiintyä, “muttei puheita käännetä muuten kuin erikoisesta pyynnöstä”. Lopuksi säännöt varasivat osastolle mahdollisuuden apu- ja turvallisuuskassojen perustamiseen sekä lahjoitusten ja testamenttien vastaanottamiseen.
“Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistyksen” ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin puuseppä G. Lindberg ja sihteeriksi puuseppä W. Knappsberg. Ensimmäisen johtokunnan jäseniksi tulivat heidän lisäkseen puusepät J.A. Maijala, J. Wikman, K. Kanerva, K.V. Rautalin, J. Nurminen ja J. Lehtinen sekä sorvari J. Lehtonen ja kuvanveistäjä N. Andrejeff.
Puuseppä G. Lindberg työskenteli osaston johdossa vuoteen 1892, jolloin puheenjohtajaksi valittiin sorvari J. Lehtonen. Samana vuonna jätti paikkansa myös osaston ensimmäinen sihteeri W. Knappsberg. Hänen tilalleen sihteeriksi valittiin puuseppä K.F. Hellsten. Monitoimisena miehenä Hellsten osallistui lähes kaikkeen työväen järjestötoimintaan Turussa useita vuosikymmeniä ja laajemminkin maamme työväenliikkeen rientoihin.
“Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistys” aloitti toimintansa “itsenäisenä” järjestönä. “Itsenäisyys” jäi kuitenkin lyhyeksi. Ajan tavan mukaan ammattiosasto liittyi Turun Työväenyhdistyksen haaraosastoksi vuoden 1891 alussa. Työväenyhdistyksen jäsenyyttä osasto oli anonut jo helmikuussa 1890, jolloin perustamistoimet olivat vasta alussa. Näin puuseppäin ammattiyhdistyksestä tuli Turun Työväenyhdistyksen ensimmäinen ammattiosasto.
Viides luku
Alkukauden toimintaa
Ensimmäisinä vuosina toiminta oli eräänlaista “harjoittelua”. Kokouksia osasto piti kerran kuukaudessa. Keskustelun aiheina olivat mm. työpäivän lyhentäminen, joka koettiin ensisijaiseksi tehtäväksi, sekä palkkakysymykset. Mutta kyllä kokouksissa pohdittiin muitakin asioita, jopa sellaisiakin, jotka eivät kuulu ammattiosastojen toimialaan.
Luokkatietoisuuskin pilkisti välistä esiin. Sen kehittymistä kuitenkin hidastivat jonkin verran Turun Työväenyhdistyksessä vallalla olleet virtaukset. Niiden mukaan sopu ja yksimielisyys työtovereiden kesken sekä luottamuksen rakentaminen työläisten ja työnantajain välille sekä ennen kaikkea tätä sopua ja luottamusta häiritsevien tekijäin kitkeminen olivat sittenkin ajankohtaisempia tehtäviä. “Herraskaisten” tehtävänä oli tuohon aikaan yhteistunnetta ylläpitävien tanssi- ja huvi-iltamien toimeenpano. Puuseppäammattilaisetkin katsoivat kuuluvansa “parempiin ihmisiin”. Tämä oli luonnollista, koska etäisyys aikaan, jolloin oli virallisesti olemassa ammatistaan ylpeitä sällejä, oli varsin lyhyt. Tämä näkyi mm. keskinäisten seurustelutilaisuuksien järjestelynä.
Ammattiosaston piirissä alkoi vähitellen käydä selväksi, että työnantajain suosittama “yhteiskuntapolitiikka” ei enää vetele. Keskusteluissa nousi keskeisimpään asemaan työajan lyhentäminen sekä yleisen äänioikeuden ja työväen tapaturmavakuutuksen aikaansaaminen. Työpalkkojen korottamisesta keskusteltiin myös lukuisia kertoja. Keskustelun piirissä olivat toiminnan vireytyessä niin ikään työmiesten oman liikeyrityksen perustaminen, huonekalu- ja ammattiteollisuuden raaka-ainekaupan aikaansaanti sekä apu- ja turvallisuuskassan perustaminen. Työoloihin eli, niin kuin silloin sanottiin, työhuoneiden terveyssuhteisiin kiinnitettiin suurta huomiota. Osastoa kiinnosti myös Suomen puuseppäin yleisen kokouksen koollekutsuminen, satunnaisten rahavarain kassan aikaansaanti sekä työmiesten maahantuonti ulkomailta.
Toiminnallaan osasto pystyi nostamaan jonkin verran palkkoja ja lyhentämään vähän työpäivää. Tietenkään näissä asioissa ei saavutettu sellaisia tuloksia kuin haluttiin, mutta eteenpäin sentään mentiin. Työmiesten liikeyritys- ja huonekalukauppahanke sen sijaan menivät kannatuksen puutteessa myttyyn. Työoloissa ilmenneistä epäkohdista osasto teki ilmoituksia ammatintarkastajille ja kaupungin terveyslautakunnalle. Satunnaisten rahavarain kassa sen sijaan saatiin perustetuksi vuonna 1896. Ulkomaisten työläisten maahantuontia osasto vastusti, kun havaitsi työnantajien houkuttelevan ulkomaisia työläisiä maahan tarpeettomasti. Tässä asiassa osasto oli ottanut kirjeyhteyden Ruotsin ja Tanskan ammattiliittoihin ja pyytänyt niitä toimimaan siten, ettei sieltä lähtisi työväkeä Suomeen. Työlakkoja ei toiminnan alkuaikoina ollut.
Koska voimat olivat alussa heikot, osasto tyytyi pääasiassa sisäiseen järjestely- ja kasvatustyöhön. Tässä tarkoituksessa jäsenille järjestettiin useina vuosina erilaisia oppi- ja piirustuskursseja, jota varten mallipiirustuksia tuotettiin Saksasta ja Ruotsista. Osanotto näille kursseille oli runsasta. Muullakin tavalla pyrittiin jäsenistöä ohjaamaan itsensä kehittämiseen.
Osastossa keskusteltiin ahkerasti mm. käsityöläiskoulujen tarjoamasta opetuksesta ja annettiin sitä koskevia lausuntoja. Vuonna 1895 Turussa pidetylle teollisuudenharjoittajain kokoukselle osasto antoi lausunnon, jossa toivottiin kymmentuntista työpäivää, ammatillisen koulutuksen kehittämistä ja oppilaiden pitämistä enemmän liikkeenharjoittajain perheeseen kuuluvina. Lausunnossa sanotaan pääasiassa tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa työskentelevien puuseppien toivovan kymmentuntista työpäivää lakisääteiseksi. Toivomusta perusteltiin toteamalla, että se jättäisi työläisille enemmän aikaa itsensä kehittämiseen. Käsityökoulut olisi lausunnon mukaan järjestettävä sellaisiksi, että ne pystyisivät antamaan enemmän ammattiopetusta kutakin ammattialaa varten. Tämä sillä edellytyksellä, että erityisiä ammattikouluja ei saataisi aikaan. Erityisen tärkeänä lausunnossa pidettiin ammattipiirustuksen opettamista. Lausunnossa edellytettiin vielä, että liikkeenharjoittajat pitäisivät ammattioppilaita enemmän perheeseensä kuuluvina. Toivomusta perusteltiin väitteellä, että siten voitaisiin paremmin valvoa oppilaiden “siveellistä kasvatusta”, koska he eivät silloin “pääsisi oman mielensä mukaan asumaan kaupungille, kuten nyt useat tekevät”.
Tiedossa ei ole, miten teollisuudenharjoittajain kokous suhtautui lausuntoon sisältyneisiin ehdotuksiin. Todennäköistä kuitenkin on, ettei se ainakaan työajan lyhentämisesitykseen ottanut niin myönteistä kantaa kuin ammattiosasto toivoi.
Monien osaston kokouksessa käsiteltyjen yleisten asioiden joukossa yleisen äänioikeuden saaminen oli niitä kysymyksiä, josta keskusteltiin usein ja paljon. Tätä päämäärää kohti kuljettaessa osastossa oli suuntauduttu eräänlaiseen “pitkään marssiin”. Tämä näkyy mm. vuonna 1895 hyväksytystä kannanotosta. Sen mukaan osastossa oli päätetty “ottaa osaa yleiseen raastuvankokoukseen, jossa keskustellaan ja päätetään korkeimman äänimäärän alentamisesta 25:stä 10:een ääneen”. Vuonna 1896 ammattiosastossa tehtiin päätös, että jäsenet menevät “raastuvankokoukseen vaikuttamaan siihen suuntaan, että veroäyriperuste määrättäisiin 350 markaksi”.
Kuudes luku
Jäsenkehitys
“Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistyksen” ohjelma oli suurin piirtein samansisältöinen kuin Helsingin yhdistyksen ohjelma. Turkulaisten toimintaa pidettiin silti vilkkaampana ja luokkatietoisempana kuin helsinkiläisten. Monet ovat sitä mieltä, että se oli osaston johdossa tuohon aikaan olleen ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen merkkihenkilön K.F.Hellstenin ansiota. Toimeliaisuudella oli myönteinen vaikutus jäsenmäärän kehitykseen, mutta oma osuutensa siihen oli myös sillä, että Turku oli tuohon aikaan enemmän puuseppien kaupunki kuin Helsinki. Tätä taustaa vasten katsottuna on helppo ymmärtää, että Turussa oli enemmän järjestäytyneitä puuseppiä kuin Helsingissä.
Turkulaiset eivät olleet jäsenmäärän kehitykseen ja osaston toimeliaisuuteen tyytyväisiä. Jäsenmäärä oli heistä pieni ja toiminta muutenkin heikkoa. Tästä syystä ei voitu ryhtyä riittäviin toimiin oman paikkakunnan työläisten etujen valvomiseksi. Totta onkin, että järjestytymisaste ei Turussakaan ollut kovin korkea. Kaupungissa työskenteli noin 200 “ammattilaista”, mutta ammatillisesti järjestäytyneitä heistä oli vain seitsemisenkymmentä. Tämän perusteella osaston johdossa todettiin, että mittavampien tavoitteiden saavuttaminen on niin kauan “mahdotonta, kun suurempi osa ammattilaisista pysyy vieraana yhdistykselle”. Osaston mielestä tavoitteet olivat “aivan kohtuullisia” saavuttaa, “jos ammattilaiset vain omaksi edukseen liittyvät järjestettyyn ammattiyhdistykseen”. Jäsenmaksun ei pitänyt olla liittymisen esteenä, koska sitä kannettiin vuodessa jäseneltä vain kolme markkaa.
Jäsenmääränsä lisäämiseksi osasto jakoi “ammattilaisille” lentolehtistä, jossa heitä kehotettiin liittymään ammattiosaston jäseniksi 7. päivänä helmikuuta 1897 pidettyyn osaston vuosikokoukseen mennessä. Lehtinen aiheuttikin tässä suhteessa “jonkun verran virkeyttä”. Siitä, paljonko tämä “tehoisku” toi jäseniä, ei ole säilynyt tietoja. Samanlaisia lentolehtisiä päätettiin tuottaa ja jakaa myöhemminkin.
Ammattiosasto ei rajoittanut herätystyötään ainoastaan turkulaisten “ammattilaisten” keskuudessa tapahtuvaksi toiminnaksi. Se ulotettiin myös toisille aloille ja paikkakunnille. Niinpä osasto myönsi vuonna 1899 T. Tainille matka-apurahan, jolla hänen piti käydä Porissa perustamassa puuseppäin ammattiosasto. Apuraha ei mennyt hukkaan, sillä Poriin todella perustettiin puuseppäin ammattiosasto.
“Ammattilaisille” tarkoitetussa lentolehtisessä korostettiin voimakkain sanakääntein niitä päämääriä, joihin osasto pyrki ja joihin se uskoi pääsevänsä, kun järjestäytymisaste on riittävän korkea. Päämäärä oli lyhyesti sanottuna “taloudellisen toimeentulon kohottaminen”. Tämän mittavan tavoitteen saavuttamiseksi työpäivää oli lyhennettävä, palkkoja korotettava ja saatava “alin palkka riippuvaksi yhdistyksen määräyksestä”. Koska tehtävät olivat suuria, ne oli saatettava sopivasti laajempien kokonaisuuksien yhteyteen. Tässä mielessä osasto näyttää edellyttäneen oman teollisuuden tuotteiden suosimista kunnallisissa ja myös yksityisissä töissä.
Jo tuohon aikaan turkulaiset puusepänalan “ammattilaiset” olivat selvillä, että yhden osaston voimin, vaikka se toimisi kuinka hyvin, ei ylletä mittaviin ratkaisuihin. Tässä mielessä osasto katsoi, että oli “toimitettava keskinäinen liitto koti- ja naapurimaittemme puutyöntekijäin kesken”. Tämä turkulaisten näkemys oli niin selkiintynyt, että osaston näkyvimpiin johtomiehiin kuulunut K.F. Hellsten piti siihen liittyvän alustuksen “Suomen puusepänammattilaisten ensimmäisessä yleisessä kokouksessa Helsingissä 30. ja 31. päivinä heinäkuuta 1897. Hän huipensi alustuksensa ehdottamalla “Suomen puutyöntekijäin liiton” perustamista. Hän huomautti, että jos puutyöntekijöillä ei ole valtakunnallista yhdyssidettä “paikallisammattiyhdistysten tärkeimmätkin keskustelut ja päätökset” haihtuvat “kantamatta sanottavampia tuloksia”.
Perustellessaan “Suomen puutyöntekijäin liiton” tarpeellisuutta Hellsten vetosi kuulijoihinsa julistamalla: “Vielä on keskushallinto sen vuoksi tuiki tärkeä, että se ikään kuin etuvartijana seuraa tarkoin oman ja naapurimaittemme työmarkkinoita sekä työmiesten yhteisvoiman liikettä”. Hellsten vakuutti, että tämä “herättää ammattilaisten innostusta sellaisissa paikoissa, jossa se on lamaantuneessa tilassa ja virkistävien tietojen puutteessa”. Hän ehdotti liiton keskushallinnon sijoittamista Helsinkiin.
Hellstenin alustuksesta näkyy selvästi, että puualan turkulaiset “ammattilaiset” olivat vakuuttuneita, että vain alan kaikkien voimien yhteiseen liittoon liittämisellä paikallinen järjestäytymisaste saadaan nostetuksi riittävän korkeaksi.
Seitsemäs luku
Kalenterihanke
“Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistys” esitti puuseppäin ensimmäisessä maankäsittävässä yleiskokouksessa monella tavoin tärkeää osaa. Osasto ajoi päättäväisesti valtakunnallisen puualan ammattiliiton perustamista, kuten K.F. Hellstenin alustuksesta ilmenee. Mutta osasto halusi myös muunlaista puualan työntekijäin keskeistä kanssakäymistä, se ehdotti mm. erityisen “ammattikalenterin” julkaisemista.
Monitoimisena miehenä Hellsten esitteli kokoukselle “ammattikalenterin” julkaisemiseen liittyvän hankkeen. Hän odotti kokouksen “virittävän hankkeen sellaisen kirjateoksen ulosantamiseksi, joka käsittelisi kaikenlaisia ammattiimme kuuluvia asioita, työpäivän pituutta ja palkkasuhteita eri paikoissa”.
Kokous hyväksyi turkulaisten ehdotuksen ja päätti, että ensimmäinen “ammattikalenteri” ilmestyy heti seuraavana vuonna eli 1898. Kun tästä oli sovittu, päätettiin lisäksi, että “tällä kertaa jää teoksen painattaminen Turun ammattiyhdistyksen toimeksi”.
Turkulaiset tarttuivat vitkastelematta kalenterin toimitustyöhön. Toimituskuntaa näyttää johtaneen K.F. Hellsten. Painoksen suuruudeksi tuli 1100 kappaletta. Määrä näyttää perustuneen ennakkotilauksiin, joita oli kertynyt kaikkiaan1030 kappaletta.
K.F. Hellstenin allekirjoittamassa ja 16. päivänä tammikuuta 1898 Turussa päiväämässä esipuheessa toimituskunta toteaa saamansa tehtävän raskaaksi. Esipuheen lopuksi toimituskunta esittää lukijoille seuraavan toivomuksen: “Kun nyt kalenteri lähtee ensi kerran kiertämään Suomen saloja, niin rohkenemme toivoa, etteivät arvoisat ammattitoverimme arvostele työtämme liian ankarasti, joka meistä itsestäkin tuntuu kyllä puutteelliselta astumaan näin lukuisan lukijakunnan arvosteltavaksi.”
Tämä 75 pennin kappelehintaan myyty kalenteri oli sisällöltään yllättävän monipuolinen. Menneisiin aikoihin suunnatun katsauksen lisäksi se esitteli Suomen puuseppien orastamassa olleen järjestötoiminnan kehittymistä monipuolisesti. Siinä esiteltiin myös Ruotsin puutyöntekijäin liiton toimintaa sekä tutkailtiin puuseppien työasentoja. Suurimmat ammattiosastot, jotka olivat Turussa, Tampereella, Helsingissä ja Viipurissa, saivat kalenterin välityksellä esitellä toimintaansa ja kehityskaartaan.
Turkulaisilla näyttää olleen “Suomen puusepänammattilaisten” ensimmäisessä yleiskokouksessa keskeinen asema. Turun puuseppiä siinä edustivat K.F. Hellstenin lisäksi sorvarimestari I. Lehtonen ja puuseppä K. Nummelin. Kokouksen johtaminenkin joutui turkulaiskäsiin, sillä puheenjohtajaksi valittiin I. Lehtonen. Hellstenillä oli kokouksessa useampiakin “pohjustuspuheenvuoroja” ja keskusteluihin kaikki turkulaiset osallistuivat innokkaasti.
Puuseppien ammattiyhdistysten toinen yleinen kokous pidettiinkin Turussa 4. ja 5. päivä elokuuta 1899. Isäntinä ja järjestäjinä olivat Turun puusepät, joilla kokouksessa oli kuusi varsinaista ja yksi varaedustaja. Kokousta johti jälleen turkulainen, tällä kertaa K.F. Hellsten.
Tässä kokouksessa K.F. Hellsten esitti työlakkoihin liittyneessä keskustelussa ajatuksen, joka myöhemmin on yleisesti omaksuttu lakon aloittamista koskevaksi ohjeeksi. Hän julisti tuolloin, että “lakko pidetään oikeutettuna vaatimusten toimeenpanijana ainoastaan silloin kun ⅔ asianomaista ammattilaisista siihen suostuu ja keskushallinto ilmoittaa sitä kannattavansa.”
Puuseppien ammattiyhdistysten toinen yleinen kokous oli merkittävä myös siinä mielessä, että siinä käytiin laaja keskustelu “puuseppien ammattilaisäänenkannattajan” perustamisesta. Kokousta johtanut Hellsten kannatti lämpimästi hanketta ja esitteli kokoukselle Ruotsin ja Tanskan “puutyömiesliittojen” äänenkannattajat. Lopulta hyväksyttiin ponsi, jonka mukaan “Suomen puuseppien ammattilais-äänenkannattaja päätetään perustaa jo tässä kokouksessa”.
Kokouksessa käytiin laaja keskustelu siitä, onko ammattiosastojen perustettava työnvälitystoimistoja, “joiden toimena on työntekijäin välittäminen ja puolueettomien tietojen antaminen työsuhteista”. Tämän päivän ihmisestä tällainen aihe ammattiyhdistysliikkeen arvovaltaisen kokouksen esityslistassa olisi lähinnä kummajainen. Tuohon aikaan aihetta saattoi pitää asiallisena. Keskustelun käynnistäjän oli se, että työnantajat olivat valheellisilla lehti-ilmoituksilla houkutelleet työntekijöitä kaupunkeihin silloinkin kun heille ei ollut työtä. Kokouksessa kerrottiin, kuinka työnantajat saattoivat haalia kymmenenkin miestä portilleen vaikka työpaikkoja oli vain yhdelle. Lopulta päätettiinkin kahdeksalla äänellä kahta vastaan työväitystoimistojen perustamisesta ammattiosastoihin.
Kokouksen kohokohtana voitaneet pitää “Suomen puuseppäin, sorvarien, kuvanveistäjäin, urkutehtaiden työväen, verhoilijain ja konehöylääjäin liiton” sääntäjen hyväksymistä. Keskushallinto päätettiin äänestyksen perusteella sijoittaa Helsinkiin. Helsingin Puuseppäin ammattiyhdistys sai tehtäväkseen nimetä keskushallituksen jäsenet, vaikka niiden valinta olisi sääntöjen mukaan pitänyt tapahtua edustajakokouksessa. Turkulaisten osalle lankesi yksi tilintarkistajan paikka, jolle valittiin K.F. Hellsten.
Suomen puuseppien kolmas yleinen kokous pidettiin Jyväskylässä 5.-7. päivänä heinäkuuta 1900. Myös tähän kokoukseen turkulaiset osallistuivat “pohjustajina” ja keskustelijoina, vaikka varsinaisten turkulaisten edustajien määrä olikin tällä kertaa vain kaksi.
Jyväskylän kokous päätti siirtää liiton hallinnon Helsingistä Turkuun. Hallinnon jäsenten valintakin jätettiin “Turun puuseppäin-, sorvarien- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistyksen” tehtäväksi. Puheenjohtajaksi tuli nyt K.F. Hellsten. Puoluehallinnon jäsenenä häntä pidettiin tehtävään sopivana varsinkin kun hän ammattijärjestön perustamiskiistassa edusti jonkinlaista välittävää kantaa. Näin oli liiton hallinto ja siitä aiheutuvat tehtävät siirtyneet Turkuun turkulaisten puuseppien hoidettavaksi.
Varsinainen Suomen Puutyöntekijäin Liiton perustava- ja ensimmäinen edustajakokous pidettiin kuitenkin niin myöhään kuin 16.-19. päivä heinäkuuta 1905 Tampereella. Turkulaiset osallistuivat tähän kokoukseen kahden edustajan voimalla. Edustajat osallistuivat innokkaasti keskusteluihin ja päätösten tekoon. Paikkansa jättävän liiton hallinnon puheenjohtaja K.F. Hellsten oli tietysti paikalla, vaikka hän ei voinutkaan osallistua kokoustyöhön aivan alusta lähtien. Hän käytti kokouksessa voimakashenkisen puheenvuoron, jossa teki selkoa työläisten ja erityisesti työläisnaisten kasvamisesta luokkatietoisuuteen. Hän korosti myös sitä, että työläisten on taloudellisestikin valmistauduttava taisteluun työnantajia vastaan. “Työväenliikkeen vahvin tuki on voimakkaat lakkokassat”, hän selitti. Hän piti lakkokassoja selkärankana, mutta ei kuitenkaan kaiken toiminnan perustana. Mutta “ammattillisen liikkeen pääpaino on pantava kassoihin, niitä on kasvatettava”, hän painotti ja korosti, että myös toverihengen luomiseksi on tehtävä paljon työtä.
Kun kokous päättyi, jälleen äänestämällä, sijoittaa turkulaisten ehdotuksesta liiton hallinto Helsinkiin, heikentyi Turun puuseppäin vaikutus liiton johtotyössä. Tosin liittohallitukseen tuli sekä varsinaiseksi jäseneksi että varalle yksi turkulainen.
Terijoella 28.-31. päivänä heinäkuuta 1907 pidettyyn Suomen Puutyöntekijäin Liiton toiseen edustajakokoukseen Turusta osallistui enää yksi edustaja. Tämä heijastaa omalla tavallaan turkulaisten vaikutusvallan vähentymistä liiton sisällä. Mutta toimettomia turkulaiset eivät silti olleet. Ammattiosasto osallistui kokouksen työhön mm. kahden aloitteen muodossa. Niinpä Turun puusepät ehdottivat kokousaloitteessa liiton ryhtymistä toimiin, joilla “työnantajat velvoitetaan kustantamaan työntekijöille parin viikon loma puolella palkalla”. Toisessa aloitteessa ehdotettiin, että liitto panisi alulle yhteisen, koko liittoa käsittävän kesäsiirtolan perustamishankkeen.
Aikaa myöten Turun puusepät havaitsivat, että lisääntyvien asioiden hoito alkaa käydä niin suuritöiseksi, ettei se muun työn ohessa kunnolla onnistu. Tästä oli seurauksena, että osastossa alettiin keskustella toimitsijan palkkaamisesta järjestöön. Vuonna 1914 päästiinkin vihdoin niin pitkälle, että osastoon voitiin ottaa “vakinaisella palkalla oleva järjestäjä”. Toimitsija oli yhteinen Turkuun “ilmestyneiden” toisten Puutyöntekijäin Liiton osastojen kanssa.
Kovin paljoa Turun puusepät eivät ehtineet toimitsijastaan hyötyä, sillä ensimmäinen maailmansota syttyi juuri vuonna 1914. Sota näyttää taannuttaneen tuntuvasti turkulaisten puuseppien järjestötoimintatahtoa. Eräiden tietojen mukaan jotkut “äimistyivät” sodan puhkeamisesta niin paljon, että olivat vähällä erota järjestöstä. Tämän takia toimitsijan toimintakausi kesti vain yhden ainoan kuukauden.
Valistustyötä osasto ainakin teki ensimmäisenä sotavuonna, mitä osoittaa se, että varoja käytettiin tähän tarkoitukseen noin 180 markkaa.
Puuseppien järjestötoiminta sai vuosisadan vaihteen jälkeen uutta ulottuvuutta. Vuonna 1901 näet hyväksyttiin konepuusepät osaston ja sen sairaskassan jäseniksi. Konepuuseppien jäseniksi tulolle asetettiin yksi ehto: tulokkaiden piti olla vähintään kolme vuotta ammatissaan työskennelleitä.
Kahdeksas luku
TYÖOLOT, TYÖPÄIVÄ JA PALKAT
Puusepät aloittivat heti ammattiosaston perustamisen jälkeen toiminnan työajan lyhentämisen, työolojen parantamisen ja palkkojen korottamisen puolesta. Aluksi haluttiin 12 -13 tuntia kestänyt työpäivä lyhentää 10:een tuntiin. Vuosisadan vaihteen edellä ammattiosastossa näytään kuitenkin päädytyn jo sille kannalle, että 10-tuntinen työpäivä on vain väliaikaistavoite. Turussa vuonna 1899 pidetyssä toisessa puuseppien ammattiyhdistysten yleisessä kokouksessa nousi jo kirkkaana esiin ajatus, että perimmäisenä tavoitteena on pidettävä työpäivän lyhentämistä kahdeksaan tuntiin.
Turun puusepät käsittelivät jo vuonna 1891 sitä varten koolle kutsutussa kokouksessa työajan lyhentämistä. Tämä tapahtui noin puoli vuotta osaston perustamisen jälkeen. Kokous piti työajan lyhentämistä välttämättömänä, varsinkin kun ruokatauotkin olivat liian lyhyitä. Kun 12 tuntia jutaa työssä, mitä päivästä jää jäljelle, kokous kyseli ja totesi, että “kaikissa muissa maissa on lyhyempi työaika kuin Suomessa”. Jo tällöin näyttää kahdeksantuntisen työajan ajatus jääneen itämään, koska kokouksessa tiedettiin mainita, että on olemassa maita, joissa työaika on kahdeksan tuntia.
Työajan lyhentämisestä keskusteltaessa jouduttiin puhumaan myös keinoista, joilla hanke voitaisiin toteuttaa. Tällöin todettiin aivan oikein, että eteenpäin menon ehtona on yksimielisyys ja veljellinen sopu. Kun “käydään käsi kädessä taistohon, niin kaikki on mahdollista ja voitto on varma”.
Kokous ei tyytynyt pelkästään keskustelemaan ajankohtaisesta työajan lyhentämiskysymyksestä, vaan se teki myös konkreettisia päätöksiä. Niinpä tehtailija Bomanille päätettiin jättää “anomus” työajan lyhentämisestä 10:een tuntiin. Pyyntöesitys päätettiin muotoilla sellaiseksi, että siinä tapauksessa, ettei Boman siihen suostu, voidaan ryhtyä “sellaisiin toimenpiteisiin kuin itse parhaaksi nähdään, vaikka työlakkoon”. Pyyntöesityksen laatiminen jätettiin kolmihenkisen toimikunnan huoleksi ja sen piti olla valmis parisen viikkoa myöhemmin pidettävään uuteen kokoukseen mennessä, jossa oli määrä lopullisesti päättää pyynnön jättämisestä.
Tehtilija Bomanille jätetty työajan lyhentämispyyntö on laadittu tuon ajan hengen mukaisesti enemmän anomuksen kuin vaatimuksen luontoiseksi. Asiakirjan sisältö on seúraava:
“Koska on jo vuoden aikaa, jopa enempikin, ollut puhetta, että työmies tarvitsisi saada enämpi kehitys- ja lepoaikaa, ja kun ajat ovat suuresti muuttuneet siinä katsannossa, ettei työmies enää ole mestarinsa ruuassa, eikä myöskään asunnossa, tarvitsee hän tietysti enämpi aikaa käydäkseen omaan asuntoonsa ruoalle ja levolle. Ja koska jokaisen työmiehen on jotenkin parasta asua syrjässä kaupunkia, sillä syrjässä kaupunkia on aina vuokrat halvemmat, ja hänen tuloistaan ei riitä suuria summia vuokran maksuun. Asian näin ollen on nykyinen järjestys tässä kohden riittämätöin, ja koska on aina luonnollistakin että pitkä työpäivä veltostuttaa, ja on suuressa määrin terveydellekin vahingollinen, etenkin näin tehdapaikoissa. Ja koska on tarpeen vaatima, että saadaan tarpeellinen ja riittävä ruoka, lepo ja kehitysaikaa, niin päätettiin kääntyä tehtailijan puoleen nöyrällä pyynnöllä saada, jos mahdollista, seuraavat muutokset työaikaan: työhön alettaisiin kello 7 aamulla, suurusaika olisi kello puoli 9 - 9, päivällisaika kello 1 - puoli 3 ja työt lopetetaan kello 7 illalla. Tästä järjestelmästä arvelemme olevan tehtailijallekin hyötyä, että ei tarvitse antaa koneiden tyhjään kolkkua, ei ole ensinkään uskomista että konemiehet enempi kuin kokoonpanijatkaan tekevät pitkinä päivinä enempi työtä kuin lyhyenäkään, sillä pitkä päivä vain kasvattaa velttoutta.
Suurimmalla kunnioituksella kaikki Bomanin puusepät ja konemiehet”.
Pyyntökirjeen alla oli 57 työntekijät nimet. Ammattiosasto edellytti, että työnantaja vastaa pyyntöön viikon sisällä. Vastaus, joka oli kielteinen, tuli määräaikaan mennessä.
Tehtailija Boman perusteli kielteistä kantaansa toteamalla, ettei hän voi pyyntöön suostua, koska toisissakaan puusepänverstaissa ei ole niin lyhyttä työaikaa kuin hänen työläisensä vaativat. Boman lupasi, että hänkin hyväksyy lyhyemmän työajan, kunhan se tulee yleisesti käyttöön.
Osaston ponnistukset työajan lyhentämiseksi alkoivat tuottaa melko nopeasti tuloksia. Niinpä puusepillä tiedetään jo vuonna 1893 olleen Turussa keskimäärin 11 tunnin pituinen työpäivä. Sorvareilla ja vaununtekijöillä oli sensijaan 12,5 tunnin työpäivä. Vuonna 1896 työpäivän pituuden sanotaan olleen 11 tuntia, neljässä liikkeessä 10,5 tuntia ja yhdessä 10 tuntia.
Vuonna 1897 puuseppäin ammattiosasto ryhtyi oikein toden teolla ajamaan 10 tunnin työajan toteuttamista. Jo vuoden alussa, tarkasti sanottuna 28. päivä helmikuuta, päätettiin, että työpäivä on saatava kaikissa liikkeissä kymmentuntiseksi. Asiaan palattiin vielä saman vuoden elokuun 29. päivänä pidetyssä osaston jäsenkokouksessa. Tämä kokous vastasi raikuvilla suosionosoituksilla puheenjohtajan kysymykseen, “josko 10-tuntinen työpäivä on tarpeellinen”. Kokous päätti, että työmiehet pyytävät jokaisessa työpaikassa 10-tuntiseen työpäivään siirtymistä. Jos pyyntöön ei suostuta, työläisten piti kokouksen antamien ohjeiden mukaan kuluttaa aikaa “hukkaan” työtä tehtäessä.
Vuosi 1898 muodostui Turun puuseppien suureksi taisteluvuodeksi. Kun työpäivän lyhentäminen ja palkkojen korottaminen ei työnantajien haluttomuuden takia neuvotteluilla onnistunut, puusepät ryhtyivät kaikissa turkulaisissa puusepänliikkeissä peräämään oikeuksiaan avoimella työtaistelulla. Puusepät vaativat mm. työnantajilta sitoumusta, että he maksavat 35 pennin tuntipalkkaa vähintään vuoden ajan eteenpäin. Kun työnantajat eivät tähän suostuneet puusepät päättivät suljetulla lippuäänestyksellä julistaa kaikki puusepänliikkeet lakkotilaan. Taistelu päätettiin aloittaa 2. päivänä elokuuta 1898 klo 12 päivällä. Silloin jokaisen piti lopettaa työt ja poistua “siivosti” työpaikalta. Lakkokehotus jaettiin painettuna lentolehtisenä kaikkilla alan työpaikoilla.
Lakon ulkopuolelle jätettiin veneveistämö ja Chrichtonin laivaveistämö. Nämä poikkeukset tehtiin siksi, niistä ainakin ensinmainittu oli jo pitemmän aikaa maksanut vaadittua 35 pennin tuntipalkkaa.
Ammattiosaston yleinen kokous otti kantaa myös niihin, jotka eivät mahdollisesti liity lakkoon. kokouksen päätöksen mukaan lakosta kieltäytyvät ovat työmiesten pettureita ja tovereittensa luottamuksen menettäneitä. Heidän nimensä päätettiin julkistaa “tulevassa puutyöntekijäin kalenterissa, maamme työväen ja puuseppäin yhdistyksissä sekä työväen aatetta valvovissa sanomalehdissä”. Lisäksi heidät uhattiin sulkea pois “ammattilaisten seuroista”. Petturin nimestä he pääsivät pois vain sillä ehdolla, että maksaisivat lakon aikana ansaitusta palkasta puolet lakkokassaan ja pyytäisivät henkilökohtaisesti anteeksi yleiseltä kokoukselta.
Työtaisteluun liittyi myös “juomalakko”. Lakkopäätökseen näet sisältyi kohta, jonka mukaan jokaisen piti kirjoittaa nimensä “juomalakkolistaan” sekä pysytellä lakon aikana ehdottoman raittiina.
Lakkoon osallistui noin 200 “ammattilaista” ja siitä muodostui kaikin puolin täydellinen menestys. Työnantajien oli pakko lupautua maksamaan vähintään 35 pennin tuntipalkkaa sekä antaa sitoumus, että tämä palkka on voimassa ainakin yhden vuoden.
Voittoon päättyneen lakon loppumisesta annettiin erityinen kirjallinen julistus, joka jaettiin 200 kappaleen painoksena. Julistuksessa selitettiin, että kaikissa liikkeissä, joissa työskenteli palkattua työväkeä, “saavutettiin pyydetyt ehdot, jotka vahvistettiin kirjallisella sopimuksella vähintään vuoden ajaksi”.
Lakosta kieltäytyneitä puuseppiä ammattiosasto käsitteli sillä tavalla kuin oli ennakolta luvannut - heidät julistettiin lakkopettureiksi. Lakkopettureita olivat puusepät J.K. Eskolin, Werner Gröndahl, Bruno Renholm, V.Hellberg, I.Saari ja F. Viljanen. “Ammattilaiset” päättivät välttää kanssakäymistä heidän kanssaan ja “kohdella heitä kuten entisiä ammattitovereitaan”.
Rikkurityövoiman käytöstä lakon aikana oli seurauksena se, että puuseppä J.A. Mattilan liike jäi lakkotilaan siihen saakka kunnes hän erottaa palveluksestaan lakon aikana työssä olleet. “Ammattilaiset” päättivät, ettei kukaan mene työhön Mattilan liikkeeseen ennen kuin asioista on sovittu. Päätöksen rikkojat aiottiin julistaa heti tovereittensa petturiksi.
Puusepät eivät olleet toimettomia lakon aikana. He pitivät kaikkiaan 10 kokousta, joissa oli 50 - 200 osanottajaa kussakin. Viimeisessä kokouksessa asetettiin vuoden ajaksi “seisova lakkokomitea” huolehtimaan lakosta aiheutuvien tehtävien hoidosta. Komitean piti lisäksi kantaa Turussa olevilta puutyöntekijöiltä lakkokassaan yksi markka kultakin. Lakkokassa karttui lakon aikana lahjoitustuloilla, joita kertyi kaikkiaan noin 420 markkaa.
Tällainen oli pääpiirteittäin selostettuna tämä 2. päivänä elokuuta 1898 alkanut ja noin kuukauden kestänyt työtaistelu. Se oli ensimmäinen ammattiosaston käymä ja voittoon päättynyt lakko.
Yhdeksäs luku
LAKON JOHTAJAT “ISTUIVAT”
Voitollisen työtaistelun nostattamat mainingit kävivät korkeina vielä lakon päättymisen jälkeenkin. Lopputuloksena oli oikeusjuttu, jossa lakon johtajille langetettiin rapsut. He eivät suostuneet maksamaan sakkojaan, vaan “pistäytyivät” linnassa sovittamassa “rikoksensa”.
Lakkojohtajien vankilamatkaan päättynyt tapahtumasarja alkoi siitä, että lakkopettureiksi julistetut puusepät tiedustelivat Uuden Auran yleisönosastossa, ketkä lakkopettureita oikein ovat. Lakkokomitean puheenjohtaja vastasi kysymykseen toteamalla lyhyesti ja suorasukaisesti: katsokaa peiliin, sieltä näette lakkopetturit. Lakkopettureiksi julistetut loukkaantuivat vastauksesta ja nostivat oikeusjutun lakkokomiteaa vastaan ja vaativat sen jäsenille vankeusrangaistusta.
Oikeudessa vastaajat selittivät, että kantajat ovat itse vetäneet päälleen “Turun puuteollisuusammattikunnan nurjanmielisyyden asettumalla vastustamaan kohtuullista palkankorotusanomusta.” Kun kantajien työnantaja J.A. Maijalakin on suostunut pyydettyyn palkankorotukseen, ei vastaajista ollut ihme, jos kantajat tulivat nimettyä lakkopettureiksi. Vastaajat selittivät oikeudelle, että lakkopetturi on “aikakautemme tavallinen nimitys kaikissa ammateissa niille, jotka eivät ota osaa lakkoon tai asettuvat vastustavalle kannalle”. Vastaajat sanoivat nimityksen merkitsevän ainoastaan sitä, etteivät kantajat ole ottaneet osaa lakkoon. Tästä syystä nimitystä ei vastaajien mielestä pitäisi yleistää tai ulottaa ammattikunnan ulkopuolelle, kuten kantajat ovat tehneet ja antaneet siten oikeudelle virheellisen kuvan siitä, “mitä lakkopetturi-nimityksellä tarkoitetaan”.
Vastaajat totesivat, ettei se ollut lakkokomitea, joka julisti kantajat lakkopettureiksi, vaan noin 200 henkeä käsittänyt yleinen “ammattilaisten” kokous.
Vastaajat vaativat kanteen kumoamista. Vaatimustaan he tukivat toteamalla, ettei lakkokomitea ole läheskään täyttänyt niitä päätöksiä, joita “ammattilaisten” yleiset kokoukset lakkopettureiden varalle tekivät. He korostivat, että kantaja Hellberg on itse aiheuttanut lakkopetturiksi julistamisen ja että hän oli ottanut osaa lakkolaisten “alustaviin kokouksiin” ja kirjoittanut nimensä kiertokirjeeseen, jonka perusteella lakko julistettiin. Edelleen hän oli saanut, kuten vastaajat sanoivat, lakkokassasta 15 markan lakkoavun ehdolla, ettei mene työhön lakkotilassa olevaan liikkeeseen ennen kuin lakko päättyy. Mutta sen hän kuitenkin teki ja jätti maksamatta takaisin lakkokassaan saamansa 15 markan avun. Samoin oli menetellyt myös Juvonen-niminen mies, jota oikeudelle jätetyn selostuksen mukaan ei oltu ensinkään julistettu lakkopetturiksi.
Puolustus ei tehonnut oikeuteen, vaan se julisti vastaajat syyllisiksi ja tuomitsi lakkokomitean jäsenet 200:sta 250 markan sakkoihin. Komitealle määrätyn sakon yhteismäärä nousi 1300 markkaan. Tämän päälle tulivat yli 300 markkaan nousseet oikeudenkäyntikulut. Oikeudenkäynnin matkaan saattaneet lentolehtiset maksoivat siten ilman painokuluja noin 1600 markkaa.
Tuomio ei millään tavoin masentanut lakkokomitean jäseniä. Se ei myöskään häirinnyt ammattiosaston toimintaa, vaan päinvastoin vireytti sitä. Siitä lähtien osasto alkoi toimia sillä linjalla, jolla sen pitikin toimia. Osaston toiminta vakiintui muutenkin ja kävi kaikin puolin entistä harkitummaksi.
Lakkokomitean jäsenille ei tullut mieleenkään, että he olisivat maksaneet sakkonsa. Päin vastoin he päättivät mennä vankilaan kuittaamaan sakkonsa syömällä. Ammattiosasto tuki lakkokomitean jäseniä maksamalla kaikki oikeudenkäyntikulut ja viiden markan suuruisen palkan jokaiselta päivältä, minkä he joutuivat vankilassa istumaan.
Kun lakkokomitean jäsenet pääsivät “rikoksen sovittamisen” jälkeen vankilasta, ammattiosasto juhli heitä järjestämällä Palokunnan taloon “keskinäisen juhlan”, johon osallistui noin 100 henkeä. Tämä juhla antoi työnantajille ja porvarillisille sanomalehdille puheenaihetta pitkäksi aikaa.
Ammattiosasto ei halunnut rangaista lakkopettureiksi julistettuja puuseppiä sairauskassasta erottamalla. He saivat kuulua kassan jäsenyyteen, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että heidän oli kassan kokouksissa istuttava puheenjohtajan määräämällä paikalla.
Kymmenes luku
UUSIA TAISTELUJA
Seuraavan kerran ammattiosasto joutui lakon piiriin vuonna 1900. Silloin ei kuitenkaan ollut kysymys kaikkia osaston jäseniä koskevasta taistelusta. Ja sitäpaitsi taistelu ei liittynyt varsinaisiin palkkakysymyksiin. Lakko koski erästä turkulaista puusepäntehdasta ja sen aiheutti huono työnjohtaja.
Vuoteen 1905 saakka Turun puusepät työskentelivät järjestönsä vahvistamiseksi käymättä varsinaisia lakkotaisteluja. Järjestäytymisensä mallikelpoisesti hoitaneet Bomanin tehtaan puusepät olivat tosin käyneet muutaman tunnin kestäneen ja voittoon päättyneen lakkotaistelun noina “rauhallisina” vuosina. He olivat lyhyellä lakolla ajaneet läpi vaatimuksen, jonka mukaan alimmaksi tuntipalkaksi oli määrättävä 40 penniä. Tästä taistelusta oli hyötyä yleisemminkin Turun puusepille, sillä pienten puusepänliikkeiden oli tämän jälkeen pakko korottaa jonkin verran työntekijäinsä tuntipalkkoja. Palkat vaihtelivat tuohon aikaan puusepänalalla Turussa varsin yleisesti 30 ja 35 pennin välillä.
Vuosi 1906 oli merkittävä koko Suomen työväenliikkeelle. Tällöin koettiin suuri murros, jonka vaikutukset tuntuivat myös Turun puuseppien ammatillisessa järjestötoiminnassa. Paikkakunnalla oli silloin tilaston mukaan 8 kuvanveistäjää, 18 malliveistäjää, 228 puuseppää, 41 puunjalostuskonetyöntekijää, 40 sorvaria, 9 vaununtekijää, 13 sahatyöntekijää, 20 tynnyrintekijää ja 21 verhoilijaa eli yhteensä 398 “ammattilaista”. Järjestäytyneitä heistä oli yhteensä 244. Järjestäytymättömien määrä oli näin ollen 154. Työpaikkoja oli kaikkiaan 36.
Puusepät keskustelivat palkkojen korottamisesta 6. päivänä toukokuuta 1906 pidetyssä yleisessä kokouksessa. Kokous asetti erityisen komitean huolehtimaan hankkeen kehittämisestä. Komitea eteni niin paljon, että lähetti kaikille muille työnantajille, paitsi Bomanin puusepäntehtaalle, kirjeen, jossa esitettiin vaatimus palkkojen korottamisesta. Työnantajat vastasivat kirjeeseen kieltävästi ja kun Suomen Puutyöntekijäin Liiton liittotoimikunta eväsi heiltä lakkokuvan, palkankorotushankkeen toteutus jäi sillä sikseen. Ajatusta ei kuitenkaan hylätty, vaan päätettiin varautua seuraavan vuoden varalle, kuten sitten tehtiinkin.
Seuraavan vuoden alussa, tarkasti sanottuna 3. päivänä maaliskuuta 1907, puusepät päättivät ryhtyä vaatimaan parempia työehtoja. Asiaa hoitamaan asetettiin tällöinkin komitea, joka toi esityksensä saman kuun 26. päivänä pidettyyn kokoukseen, johon osallistui myös liiton sihteeri. Kokous tarkisti vielä kertaalleen esitykset. Kun liittotoimikunta suhtautui tällä kertaa osaston aikeisiin suopeasti, saatettiin 14. ja 15. päivänä huhtikuuta 1907 jättää osaston “vaatimusehdotus Turun ja sen esikaupunkien puuteollisuutta harjoittaville työnantajille”, joita oli kaikkiaan 35. Vastausta pyydettiin 14 vuorokauden sisällä.
Vaatimuksien tärkeimmät kohdat koskivat työaikaa ja paikkoja. Puusepät edellyttivät, että työpäivän pituus on enintään 10 tuntia, mutta lauantaina se saisi olla vain 7 tuntia. Alimmaksi tuntipalkaksi piti määrätä 45 penniä. Ylityöstä oli maksettava 50 prosentin ja pyhätyöstä 100 prosentin korotus.
Läheskään kaikki puusepänliikkeen harjoittajat eivät vaivautuneet vastaamaan puuseppien vaatimuksiin. Nekin vastaukset, joita tuli, olivat enimmäkseen sellaisia, etteivät puusepät voineet niitä hyväksyä. Ainoastaan kolme puuseppämestaria ilmoitti suostuvansa ammattiosaston esittämiin vaatimuksiin. Työnantajien vastahanka-asenne ei lannistanut ammattiosastoa, joka ilmoitti työnantajapuolelle, että vaatimukset viedään lävitse vaikka lakon avulla. Kun liitto, joka aluksi suhtautui penseästi Turun puuseppäin taisteluaikeisiin, oli neuvottelujen jälkeen asettunut tukemaan puuseppien vaatimuksia, ammattisasto jätti työnantajille ilmoituksen, että jos neuvotteluissa ei päästä puuseppiä tyydyttävään ratkaisuun, osasto aloittaa lakon 1. päivänä kesäkuuta 1907. Saadakseen puuseppien taistelurintaman ehyeksi, ammattiosasto päätti antaa “synninpäästön” aikaisempin lakkojen rikkureille. Tämä kuitenkin sillä ehdolla, että he tällä kertaa osallistuvat lakkoon ja pyytävät aikaisempaa rikostaan anteeksi osaston kokouksessa.
Työtaistelua yritettiin välttää sovittelutoimin. Sovittelusta ei ollut mitään tulosta. Niin sitten 1. päivänä kesäkuuta lakko alkoi täydellisenä. Lakon ulkopuolella oli kolme liikettä, joiden kanssa oli ennakolta päästy sopimukseen.
1. päivänä kesäkuuta klo 10 kokoontui 200 lakkolaista Turun Työväenyhdistyksen juhlasaliin päättämään lähemmin lakkoa koskevista kysymyksistä. Tälläkin kerralla työtaisteluun liittyi juomalakko. Päätös oli, että lakon aikana kukaan ei pistä tippaakaan viinaa suuhunsa.
Työnantajain rintama repesi jonkin verran heti lakon alettua. Jo 2. päivänä kesäkuuta kaksi puusepänliikettä ilmoitti hyväksyvänsä osaston vaatimukset. Lakon ulkopuolella oli näin yhteensä viisi liikettä. Lakosta muodostui pitkä, sillä työnantajat olivat nähtävästi päättäneet uuvuttaa oikeuksiensa puolesta taistelevat työntekijät. Mutta lakkolaiset olivat yksimielisiä ja sitkeitä, eivätkä antaneet työnantajien itsepäisyyden lannistaa itseänsä. Niinpä työnantajien oli 9. päivä heinäkuuta 1907 pakko suostua sopimukseen, jonka ammattiosasto saattoi hyväksyä. Näin oli viisi ja puoli viikkoa kestänyt taistelu päättynyt yksimielisten työläisten voittoon.
Lakolla valloitettu sopimus kuului parhaimpiin siihen mennessä Suomessa saavutettuihin. Sopimuksessa määrättiin pisimmäksi työpäiväksi 10 tuntia, lauantaisin ja juhlapäivien aattona se oli seitsemän tuntia. Alimmaksi tuntipalkaksi tuli 45 penniä sekä puusepänoppilaiden ensimmäisen vuoden palkaksi 20 penniä, toisen vuoden palkaksi 25 penniä ja kolmannen vuoden palkaksi 30 penniä tunnilta. Konepuuseppäharjoittelijalle maksettiin kolme vuotta 35 pennin tuntipalkkaa. Kumpaiseenkiin oppilasryhmään kuuluville maksettiin sopimuksen mukaan neljäntenä vuonna vähintään 42 pennin tuntipalkkaa. Lakolla saavutettiin myös urakkapalkkatakuu sekä ylityölle 50 prosentin ja pyhätyölle 100 prosentin korotus. Tämän lisäksi vapusta tuli vapaapäivä. Lakon lopettamissopimuksella määrättiin myös “työhuoneiden terveyssuhteista” ja järjestäytymisvapaudesta. Riita-asiat sovittiin vietäväksi sovinto-oikeuden ratkaistavaksi. Sopimus tehtiin kaksivuotiseksi, mutta sen oli määrä jatkua aina vuosi kerrallaan, jos sitä ei sanottu irti kolmea kuukautta ennen sopimusajan päättymistä.
Ammattiosasto teki huolellisen yhteenvedon lakosta ja sen antamista opetuksista. Lakkolaisia oli yhteenvedon mukaan kaikkiaan 228, joista oppilaita 32. Taisteluun osallistuneiden perheiden jäsenluku oli 790 henkeä ja taisteluun meni kaikkiaan 7 980 työpäivää. Lakkolaisille jaettiin avustuksina yhteensä 2 914,95 markkaa. Suurin osa tästä määrästä oli ammattiosaston varoja, sillä liitto osallistui lakkolaisten tukemiseen ainoastaan 635 markalla. Lakkoavustusta annettiin yhteensä 98 perheelle, joihin kuului 387 henkeä, 12 perheettömälle ja 32 oppilaalle eli yhteensä 431 hengelle. Lakkorikkureita kertyi kolme ja -pettureita yksi.
Lakon aikana kannettiin niiltä puusepiltä, jotka työskentelivät liikkeissä, joiden kanssa oli voitu sopia asioista ilman lakkoa, lakkoverona 30 prosenttia viikkopalkasta. Tämä vero tuotti lakkokassaan 87,90 markkaa.
Yhdestoista luku
Pettymys
Kun toinen vuosi sopimuksen solmimisesta oli umpeutumassa, ammattiosasto päätti, että sopimusta ei sanota irti vuonna 1909. Tästä ammattiosaston kannasta huolimatta puusepät joutuivat sopimuksettomaan tilaan, sillä työnantajat sanoivat irti sopimuksen. Puuteollisuustyönantajaliiton Turun osasto näet ilmoitti helmikuussa 1909 ammattiosastolle, että se lopettaa toimintansa ja katsoo samalla vuonna 1907 solmitun sopimuksen irtisanotuksi. Vain ne työnantajat pitivät sopimuksen voimassa, jotka olivat tehneet sen suoraan ammattiosaston kanssa. Tehtailija Boman olisi ollut valmis jatkamaan sopimusta oman yrityksensä osalta, jos ammattiosasto olisi jatkanus sen voimassaoloa vuoteen 1913. Tähän osasto ei suostunut, vaan tarjosi työantajaliiton entisen Turun osaston jäsenille entisen sopimuksen hyväksymistä ehdolla, että se on voimassa vuoden kerrallaan. Ammattiosasto ilmoitti samalla kertaa työnantajille, että jos sopimusta ei synny ja työntekijät joutuvat ajamaan sitä lakolla, seurauksena on, että työnantajille esitetään lisävaatimuksia. Tämän päätöksen sekä ehdotuksen uudeksi työehtosopimukseksi osasto lähetti Suomen Puutyöntekijäin Liittoon tarkastettavaksi.
Liiton edustaja osallistui 24. päivä helmikuuta 1909 pidettyyn “Turun Puuseppäin-, Sorvarein- ja Kuvanveistäjäin Ammattiyhdistyksen” kokoukseen, jossa hän ilmoitti liittotoimikunnan hyväksyneen osaston suunnitelmat. Ehdotukset jätettiin työnantajille, mutta heiltä ei saatu niihin kelvollisia vastauksia. Tämän vuoksi ammattiosasto päätti 9. päivänä huhtikuuta kokouksessa, johon osallistui myös liiton edustaja, että vaatimukset ajetaan läpi lakolla, koska sopimusta ei näytä saatavan sovinnolla aikaan. Liiton edustaja oli samaa mieltä kuin kokoukseen osallistuneet puusepätkin.
Kokouksen päätöksen mukaan työntekijäin oli sanouduttava kirjallisesti irti työpaikoistaan 16. päivään huhtikuuta mennessä. Irisanomiskaavakkeet oli työntekijöillä jo valmiina työnantajille jätettäviksi. Lisäksi he olivat sitoutuneet siihen, etteivät menen lakkorikkureiksi. Taistelusta ei tullut mitään, sillä liittotoimikunta ilmoitti yllättäen noin puolitoista päivää ennen irtisanoutumisia, että osastolle ei anneta työtaistelulupaa. Liittotoimikunnan kielteinen kanta sai aikaan sen, että irtisanoutumisista päätettiin luopua. Osaston edustaja lähetettiin vielä Helsinkiin taivuttelemaan liittotoimikuntaa työtaistelun kannalle, mutta matkasta ei ollut tuloksia. Liittotoimikunta pysyi järkähtämättä kannassaan, vaikka osasto olisi sitoutunut vastaamaan yksin kaikista mahdollisen työtaistelun aiheuttamista kuluista. Tämän jälkeen osasto luopui, vaikkakin katkeralla mielellä, aikeistaan ajaa sopimushanketta lakon avulla.
Liittotoimikunnan ottama kielteinen kanta aiheutti tyytymättömyyttä ammattiosastossa. Liiton edustajan käyttäytyminen tässä asiassa leimattiin tahdittomaksi ja todettiin, ettei ole lainkaan ihmettelemistä, jos liittotoimikunnan päätös herättää jäsenissä tyytymättömyyttä. Ilmeisesti jäsenet yksityisesti arvostelivat liittoa paljon ankarammin kuin ammattiosasto virallisluontoisessa kannanotossaan. Eikä se ole ihme. Osaston jäsenet muistivat vielä hyvin, kuinka he kaksi vuotta aikaisemmmin olivat joukkovoimalla pakottaneet vastahakoiset työnantajat sopimukseen. Juuri voimaantuntoon heränneinä heidän oli vaikea ymmärtää niitä syitä, joita liittotoimikunta käytti perustellessaan puuseppäin työtaistelun estänyttä kantaansa.
Vuonna 1910 ammattiosasto sanoi liittotoimikunnan kehotuksesta irti myös ne työehtosopimukset, jotka oli tehty yksittäisten työnantajien kanssa. Tämän jälkeen ammattiosasto oli ilman työehtosopimusta aina vuoteen 1914 saakka, jolloin uusi sopimus saatiin aikaan. Sopimuksettomina vuosina noudatettiin kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vuonna 1907 tehtyä sopimusta. Vaikka sopimus koettiin vanhentuneeksi, osasto ei rohjennut ryhtyä ajamaan suuria uudistusvaatimuksia, koska se tiesi, ettei työnantajia enää voitu lyödä yllätyksellä.
Kahdestoista luku
Voittoisa sopimus
Vuoden 1913 loppupuolella ammattiosasto asetti komitean valmistelemaan työehtosopimusehdotusta, jotta se olisi valmiina sopivan ajan tullessa työnantajille jätettäväksi. Ehdotusta käsiteltiin useissa osaston kokouksissa. 28. päivänä maaliskuuta 1914